lauantai 9. syyskuuta 2017

Syyskesän aurinko

Aamu valkeni usvan peitossa. Vei aikaa, ennen kuin sumu hälveni. Auringon lämmön riittäessä se alkoi kuitenkin kadota lähes silmissä.

Mieleen häivähti muisto viiden vuoden takaa sumuisesta elokuun aamusta. Silloin haikeutta helpottivat syysmuutollaan olleet kurjet: ne vakuuttivat, että uusi kevät tulee, jolloin taas tavattaisiin.

Sumu. Kuva: P. Peltoniemi.

Miten kesää ja auringon lämpöä olikaan odotettu kaikki nämä kuukaudet! Silloin, raskaimmalla hetkellä, jo aamulla soi mielessä laulu. Mistä se sinne oikein tuli? Jostain lähetettynä, ihan selvästi:

Emme pelkää pahan ansaa,
emme pelkää kuolemaa.
Oomme valittua kansaa,
joka kauan elää saa.

Aurinko nousi vakaasti, pyyhki sumun ja pilvet pois - ikään kuin se olisi päättänyt kesän hetken koittaneen juuri nyt.


Syyskesän päivät ovat kyllä lyhyempiä kuin sydänkesällä, mutta miten hyvältä lämpö tuntuikaan!

Kaukana oli koettu kylmyys ja ankeus. Koettuna ja muistiin ikuisesti kaiverrettuna, mutta sittenkin taakse jääneenä. Lopullisesti.

Auringonnousu. Kuva: P. Peltoniemi.

Ja kurjet? Ne tulivat. Kevät tuli. - P. P.


Viitteet

Peltoniemi, P. (2012). Uuden kevään toivossa.

Peltoniemi, P. (2013). Uusi kevät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti