Pyhän kosketus

Miten kovasti tämä aika yrittääkään saada meidät unohtamaan alkuperämme! Sen, kuinka Jumala aikojen alussa loi ihmisen kuvakseen. Ei itseriittoiseksi luomakunnan valtiaaksi, vaan kuvakseen, mieheksi ja naiseksi. Heiksi, jotka Hän siunasi ja joille Hän antoi maan alamaiseksi.

Perimmäiset totuudet ovat yksinkertaisia ja muuttumattomia. Ihminen ei voi niille mitään, ei edes teknologian keinoin. Ne ovat ja pysyvät niin kauan kuin maailma on.

Tänä aikana tämä on yhä tärkeämpi muistaa - nöyrtyä ja ihmetellä Psalmin 8 [1] sanoin:

"Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat.

Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.

Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa: lampaat ja härät, kaiken karjan, metsän villit eläimet, taivaan linnut ja meren kalat, kaikki vesissä liikkuvat.

Herra, meidän Jumalamme, suuri on sinun nimesi kautta koko maailman!"

Olen saanut nähdä pyhän kosketuksen kerta toisensa jälkeen tämän talven mittaan: juuri ennen joulua lastenkirjan kuvien ja tekstien kautta [2]. Miten toivonkaan, että kirja löytää tiensä mahdollisimman monen lapsen ja tulevan vanhemman käsiin ja Jumalan pyhyys saa koskettaa heitä kirjan kautta! Jouluna ja pyhinä, mutta erityisesti arkena ja etenkin silloin, kun tuntuu, että maailman pahuus ympäröi joka puolelta. Sekin on tarkoituksellista harhaa ja pelottelua - Jumalahan on kaikkivaltias.

Mikä on ihminen, että häntä muistat! Ja kuitenkin pidät hänestä huolen! - P. P.

Viitteet

[1] Raamattu (1933/38). Psalmit 8:4-10. Saatavilla: https://raamattu.fi/raamattu/KR92/PSA.8/Psalmit-8

[2] Peltoniemi, K. (kuv.) & Peltoniemi, P. (toim.) Taivas ja maa (2023). Kurikka: Valmiixi. Saatavilla: http://www.valmiixi.fi/2022/12/kristian-peltoniemi-kuv-taivas-ja-maa.html

Tähtikirkkaalla pöllöretkellä

Kevättalven pöllöretket ovat kuin lupaus keväästä ja kasvun ajasta: se koittaa, kylmästä, pimeästä ja vastoinkäymisistä huolimatta. Kevään ensimmäistä pöllöretkeä on oppinut näinä vuosina odottamaan.

Tähtikirkkaat yöt saavat pöllöt laulamaan. Huuhkaja aloittaa huhuilunsa hämärässä, heti auringon laskiessa, helmi- ja viirupöllö laulavat vähän myöhemmin ja varpuspöllö, pienin kaikista, viheltelee huuhkajan tapaan ilta- ja aamuhämärissä, mutta joskus aivan pimeässäkin.

Orionin tähtikuvio. Kuva: P. Peltoniemi.

Ensimmäinen retki-ilta pääsi ohi ja hetken näytti siltä, että kevätsää ehtisi ensin ja lopettaisi pöllöjen lauluinnon, mutta pakkasjakso jatkoi talvea. Retkellä alkoi kuitenkin selvästi olla kiire, jos mieli kuulla myös pöllöjen laulua.

Maaliskuun puolivälin sää näytti vielä päivällä kovin vaihtelevalta - tulisiko kuuntelusta sittenkään mitään? Taivas veti pilveen ja satoi lunta, ja selkeni sitten kirkkaana paistavan auringon edestä toistaakseen saman hetken kuluttua. Illaksi tuuli kuitenkin tyyntyi ja pyyhki mennessään enimmät pilvet pois.

Ensimmäisellä kuuntelupaikalla Mustaisnevan lähettyvillä oli kovin hiljaista. Jopa lähistön tuulivoimalat seisoivat vaiti, mutta ei kuulunut pöllöjäkään.

Palan matkaa edempänä, melkein Teuvan rajalla, kantautui kohta läheltä kiihkeästi puputtavan helmipöllön ääni. Retkeläiset kuuntelivat hiljaa, kun pupupupupupupupu toistui lähes tauotta.

Metsä kohosi ympärillä tummana ja vähitellen taivaalla tuikkivat tähdet ilmestyivät näkyville. Tässä paikassa oli oltu ennenkin - tuolla oli tuttu Orionin tähtikuvio. Tässä huhuili aiemmin huuhkaja.

Helmipöllön innostamana viereisestä metsästä kuului viirupöllön haukahdus, tosin vähän laiskanlaisena ja huolimaton kuuntelija olisi voinut kuitata sen unisen koiran äänenä. Se oli kuitenkin erilainen - siitä puuttui koiran innokas haukku, juoru jota jakaa eteenpäin muille kylän koirille.

Pienen ajomatkan päässä pysähdyttiin ja hiljennyttiin: kaukaa kuului pieni, mutta tuttu kirkas ääni - helmipöllö, ehkä kilometrin päässä. Sekään ei saanut vastausta, mutta ehkä se löytäisi kevään mittaan parin.

Suksenjärven Järvikämpän tulen ääressä syötyjen eväiden jälkeen jatkettiin vielä hetki. Karijoen puolella kuului helmipöllö, pienesti pienesti. Vuosi sitten näillä main kuului viirupöllön ääni.

Pöllökuuntelussa. Kuva: P. Peltoniemi.

Viiltävän kirkkaana mielessä kävi myös suru: toivottavasti pöllöt, suojellut linnut, pitäisivät pintansa ihmisen pirstoessa poliittisilla päätöksillä niiden elintilaa, vanhoja metsiä ja yhtenäisiä metsäalueita yhä kapeammiksi [1, 2]. Ihmisen, joka uskottelee pelastavansa maailman - ilmastonmuutoksen nimissä tuulivoimaloita rakentamalla. - P. P.


Viitteet

[1] BirdLife Suomi (2016). Lintudirektiivin liitteen I Suomessa säännöllisesti tavattavat lajit.
[2] Suomen linnuilla menee huonommin kuin Ruotsin linnuilla – BirdLife: Päättäjien syy. Kaleva 20.03.2016.

Päivitetty (täsmennetty) 27.03.2016.

Mitä pimeämpää, sitä kirkkaammin valo loistaa

Viime talven viimeisiä hiihtoretkiä Lauhan maastossa. Nuotion ääressä pidetyn evästauon jälkeen alkoi jo hämärtää. Olisi päästy paluumatkalle, mutta lähtöhetkellä suksensiteen kanssa tuli ongelmia. Lopulta saatiin se kiinni, mutta epävarmasti.

Spitaalijärvi. Kuva: P. Peltoniemi.

Otsalamppu oli tietenkin kotona, eihän paluun pitänyt olla näin myöhään. Mitä tehdä - hiihtää pitäisi, ylämäkeä, kaikilla jo väsy ja varusteita vietävänä?

Lapsille ohjeet hiihtää pieni pala parkkipaikalle ja odottaa siellä. He osaisivat kyllä, eikä sivullisia pitäisi enää olla liikkeellä. Minulla paljon orvompi olo keskellä pimenevää iltaa - ei reitti niin tuttu ollut.

Mutta ei auta - sukset ladulle ja paluumatkalle. Tiedän, että latu vie perille, kunhan keskityn kulkuun, enkä käänny siltä pois.

Spitaalijärven eteläpäässä puhelin soi. Kuka siellä nyt on, tähän aikaan illasta? Numerokin on vieras, mutta vastaan silti. "Me ollaan nyt täällä." Nyt jo, ajattelen, enhän ole päässyt vielä alkua pidemmälle. "Odottakaa siellä, minulla menee vielä ainakin viisitoista minuuttia."

Sumu. Kuva: P. Peltoniemi.

Keskity olennaiseen, sanon ja näen edessäni latua vain muutaman metrin. Sitten vielä vähemmän hämärän tihetessä, ehkä kaksi metriä, ja kun sumu alkaa nousta, en sitäkään...

Mutta tiedän, että latu on siinä, tunnen sen ja tiedän, että sitä seuraamalla pääsen tavoitteeseen: perille. Väsyttäisikin, mutta en pysähdy, hiljennän vain hiukan. Koko ajan silti etenen. Lapset odottavat ja kotona odotetaan. Hikikin on. Latu nousee, tunnen sen, voisi olla helpompi kävellä, mutta hiihdän. Pimeässä en saisi millään suksia takaisin jalkaan.

Otava. Kuva: P. Peltoniemi.

Tiedän, että reitti on tässä. Etenen sitä. Se vie perille, vaikka en näe kuin palan kerrallaan. Mutta en näe myöskään mitään epäoleellista. Keskity oleelliseen, keskity siihen, mitä tavoittelet, ajattelen. Saat sen. Kun pääset perille, huomaat, että jaksoit, sinusta oli siihen, pystyit ja kestit.

Sitä paitsi hämärässä ei ole pimeää, ei edes sumun noustessa. On vain erilaista. Kaikkea ei näe, osan tuntee, mutta siihenkin kannattaa luottaa. Tiedän, näen, tunnen - osaan, kestän, pystyn. Ja vahvistun. Pääsen päämäärään.

Lähellä vuoren lakea autonvalot leikkaavat maisemaa. Joku tulee ja kyyristyn vaistomaisesti puun taakse. Yritän soittaa, mutta puhelin vaikenee: akku on loppu taskulamppuna toimimisesta. Sekin vielä.

Onneksi auto ajaa ohi minua huomaamatta ja pääsen parkissa odottavan luo. Varusteet sisään ja moottori käyntiin. Ensimmäinen startti lupaa huonoa - missä puhelimen laturikaan on? Lasitkaan eivät ole laukussa, mutta olkoot missä tahansa, näen kyllä!

Tuulilasi vetää huuruun, mutta pari kilometriä menee äkkiä, eikä muita kulkijoita näy. Parkkipaikalla valot tarttuvat lasten ulkovaatteiden heijastimiin ja ajan sinne autoa sammuttamatta. Pakataan varusteet, etsitään laturi ja lasit. Kaikki kyytiin, ovet kiinni ja kotimatkalle.

Sumun läpi jäätikköistä ja pimeää tietä edetessä retkeläiset hiljenevät. Ehkä heilläkin oli jännittävää ja nyt väsy saa vallan. Kaikki on kuitenkin hyvin, yhdessä jotain koettu ja ehkä elämästäkin opittu, minä ainakin.

Yksi suurimmista opastähdistöistä. Kuva: P. Peltoniemi.

Viikon päästä näen sen, minkä tiesin. Opasmerkit ovat taivaalla, mitä pimeämpi tulee, sitä kirkkaampina ne loistavat. - P. P.

Valoisaa ja tyyntä uutta vuotta

Valoisaa, rauhallista ja tyyntä 

Uutta Vuotta

kaikille!

Jatketaan yhdessä työtä

luonnon rauhan 

säilymisen puolesta!

Lepakoiden lentoa Myllykylässä

Itsenäisyyspäivän kuutamoa katsellessa ajatukset palasivat kevään ja kesän öihin. Silloin tuli tarkkailtua lepakoita useammankin kerran.

Lepakkoselvityksen mukaan Käräjävuoren ja Pihamäen kallioalueilla voi olla lepakoille soveltuvia talvehtimispaikkoja [1]. Vuosien mittaan lepakoita on myös näkynyt iltahämärissä, joten asia alkoi kiinnostaa laajemminkin.

Lepakoiden tarkkailulle sopivin sää on tyyni ja lämmin, poutainen yö. Toukokuun lämpöjaksolla lepakoista saatiinkin useampia näköhavaintoja. Jos näkemäänsä ei ajattele sen pitemmälle, hämärässä räpistelevä otus tulee helposti kuitattua säikähtäneeksi pikkulinnuksi.

Kesäkuun kylmyys katkaisi havainnot. Se ei ollut mikään ihme, sillä kesä oli todella huono myös pikkulinnuille. Lepakothan ovat niiden tapaan hyönteissyöjiä, joten kovalla tuulella, sateella tai kylmällä ilmalla ne eivät paljoakaan lennä [2].

Lopulta kesän lämmön koittaessa detektori eli lepakkotutka vahvisti epäilyt todeksi: kyse oli ainakin pohjanlepakosta (Eptesicus nilssonii). Se on Suomen yleisin ja maailman pohjoisin lepakkolaji [3]. Muitakin lepakkolajeja Kurikassa saattaa kyllä esiintyä [4].

Kesän havainnot tukivat aiempia. Luontokerho pääsi ensimmäiselle lepakkoretkelleen kolme vuotta sitten kansainvälisenä lepakkovuonna, kun lepakkobongaus 2011 laajeni maanlaajuiseksi tapahtumaksi.

Myllykylässä saatiin silloin detektoriin ääniä Jalasjoen ylittävällä sillalla. Saalistuslennolla olleiden pohjanlepakoiden asuinpaikasta ei kuitenkaan tullut selkoa, sillä oli jo myöhä heinäkuun lopun yö ja hämärä tihentynyt pimeydeksi. Yksi mahdollinen on kylätalo, mutta lähistöllä sijaitsee monta muutakin lepakoille sopivaa lämmintä, tiilikattoista tai -seinäistä rakennusta. [5]

Lisääntymisyhdyskunnissa lepakot elävät vain pari kolme kuukautta touko-kesäkuulta heinä-elokuulle. Yksittäiset lepakot voivat majailla myös esimerkiksi puiden koloissa tai pöntöissä. [2] Seuraavana kesänä 2012 lepakkojen syysmuutto alkoi koleiden säiden vuoksi jo heinäkuun lopussa metsien suojiin.

Kaikki Suomessa tavattavat 13 lepakkolajia ovat luonnonsuojelulain mukaan rauhoitettuja ja ne kuuluvat myös EU:n luontodirektiivin lajilistaan. Niiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen, kuten päiväpiilojen ja talvehtimispaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on siten kielletty. [6, 7, 8] Suomi on myös liittynyt Euroopan lepakonsuojelusopimukseen, joka koskee lepakoiden ruokailualueiden ja siirtymä- ja muuttoreittien säästämistä [9].

Talveksi lepakot muuttavat talvehtimispaikkoihinsa, joita ovat luolat, kaivokset, maakellarit ja kallionraot. Käräjävuorenkin lepakot viettävät kylmät kuukaudet siis horroksessa. Toivottavasti niitä saa tarkkailla taas tulevana kesänä, sillä ne voivat elää kymmeniä vuosia ja käyttävät samoja suojapaikkoja ja saalistusalueita - jos niissä ei tapahdu merkittäviä muutoksia. [2] - P. P.


Viitteet

[1] Pöyry (2011). Lepakkoselvitys.
[2] Kosonen, Emma (2011). Lepakot rakennuksissa. Suomen lepakkotieteellinen yhdistys.
[3] Suomen lepakkolajit (2014). Suomen lepakkotieteellinen yhdistys.
[4] Lepakkokysely (2007). Suomen luonnonsuojeluliitto, Pohjanmaan piiri.
[5] Peltoniemi, P. (2012). Luontokerho lepakkobongauksessa. Hippiäinen 41.
[6] Luonnonsuojelulaki 38 ja 49 §.
[7] EU:n luontodirektiivin 92/43/EEC:n liite IV.
[8] Slty (2011). Suomen lepakkotieteellinen yhdistys ry:n suositus lepakkokartoituksista luontokartoittajille, tilaajille ja viranomaisille.
[9] EUROBATS, Euroopan lepakoidensuojelusopimus.

Aamu Käräjävuorelta etelään

Marraskuun aamu valkeni usvaisena. Mittari näytti kuutta pakkasastetta ja puita peitti valkea kuura.

Aamiainen sai odottaa - ulos oli pakko mennä ja patikoida palan matkaa, ennen kuin auringonnousu hävittäisi taian.

Peltoaukea Käräjävuorelta etelään. Kuva: P. Peltoniemi.

Käräjävuoren suuntaan vievän metsätien varren koivut olivat pukeutuneet juhlapukuunsa. Vuoren eteläpuoleinen peltoaukea oli kuin maalauksen jäljiltä - toiseksi muuttunut yhden yön aikana. Miten sama maisema voikaan näyttää täysin erilaiselta, monta kertaa vuodessa.

Kuura oli muodostanut hauskoja piikkejä kasveihin, havu- ja lehtipuiden oksiin. Kerrassaan upeaa! Oikein piti varoa rikkomasta pakkasen työn jälkeä.

Maalaus marraskuun aamusta. Kuva: P. Peltoniemi.

Vuoren juurella liikkui joku. Punaiset vaatteet pilkahtivat valkoisten puiden takaa. Toinen aamuinen kulkija. Metsästäjä ehkä, tai metsuri.

Auringon noustessa usva alkoi vähitellen hajota. Se liikkui kuin pilvet olisivat koskettaneet maata ja katosi, vähän vastahakoisesti tosin.

Ehkä ne olivatkin pilviä, aika korkeallahan tässä Pohjanmaan lakeudeksi ollaan, hyvinkin kahdeksankymmentäviisi metriä meren pinnan yläpuolella.

Tai - ehkä taivas kosketti maata... - P. P.

Avaruusviikko Sahannevan observatoriolla 01.-02.10.2014

Lakeuden Ursa järjestää Avointen ovien illan keskiviikkona ja torstaina 01.-02.10.2014 Sahannevan observatoriolla, os. Tähtitornintie 74, Seinäjoki. Tähtitorni on avoinna kävijöille klo 18-21. Tapahtuma on osa kansainvälistä avaruusviikkoa.

Iltojen aikana yleisöllä on mahdollisuus tutustua Lakeuden Ursan toimintaan, Sahannevan observatorioon ja tähtiharrastukseen. Näytteillä on tähtitieteellistä kirjallisuutta ja erilaisia havaintovälineitä. Sään salliessa pääsee katsomaan taivaalla näkyviä kohteita yhdistyksen kaukoputkilla.

Tähtitornissa on aina tuulista, joten kannattaa pukeutua erittäin lämpimästi tuulta pitävään pukuun, villasukkiin ja paksupohjaisiin kenkiin.

Tähtihetkiä!

Superkuu katselee Käräjävuorelle

Ehkä olisi pitänyt kiivetä korkealle, kavuta vaikka vuorelle. Sieltä olisi voinut nähdä paremmin.

Alkuillan pilvet peittivät kuun, mutta elokuisen illan pimetessä taivas alkoi kirkastua. Pääsi edes hiukan katselemaan, superkuuta. Se katseli Käräjävuorelle.

Ei kuulunut risahdustakaan, ei tuulta, ei mitään. Kaikkialla ei ole näin - ajatukselta ei voinut välttyä.

Samassa kuului "huu", hyvin varovasti kuin kysyen ja sitten toisen kerran voimakkaammin  vakuuttaen: "Huu!"

Hymyilytti. Mikä onni! Ja miten riipaisevaa, joka paikassa ei ole näin. - P. P.